Puolikas sateenkaari

Nyt kun tämä raskaus voi päättyä minä hetkenä tahansa, on ehkä aika tehdä jonkinlainen yhteenveto tästä. Näitä en jää kaipaamaan: —  Närästys. Sitä on ollut nyt jo puolentoista kuukauden ajan ja se vain pahenee. — Tylsistyminen. Sitä on ollut ilmassa kuukauden ajan eli äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen. — Ei ole mitään päällepantavaa. Enää neljä paitaa mahtuu päälle ja kesämekot ovat liian kylmiä. — Kuumuus. Olen nukkunut pari viikkoa ikkuna auki, vaikka ulkona on vain pari astetta. — Turvotus. Se vain pahenee. — Kömpelyys. Kummasti alkaa tajuta, kuinka ketterä sitä normaalisti onkaan. — Unissa kuolaaminen. Uusi oire, josta olen puhunut parille kaverille ja ne kertoi kokeneensa saman. — Kaikenlaiset muut oudot oireet. Osa niistä on jo kadonnut, osa ei. — Ruokarajoitteita. En ole mikään sushifanaatikko, mutta kyllähän sitä kaipaa, kun se kielletään. — En kiinnosta ketään. Siis miehiä. Eli olen elänyt pakotetussa selibaatissa siitä lähtien, kun maha alkoi näkyä. Näitä

Ihan kauheaa, mutta viime viikkoina olen miettinyt todella paljon seksiä. Näen siitä unta. Päivisin panettaa. Luin, että näin pitäisi käydä toisella kolmanneksella, mutta minähän olen ihan viimeisilläni! Aloin miettiä, milloin voisin mennä takaisin sinkkumarkkinoille. Tajusin nopeasti, etten kyllä ihan heti. Joo, mitä luultavimmin miehet eivät edes kiinnosta minua synnytyksen jälkeen pitkään aikaan, koska olen niin vauvan lumoissa. Onneksi. Pääsenpähän tästäkin piinasta. Mutta entä sitten, kun ne taas alkavat kiinnostaa?  Pienen lapsen yksinhuoltajaäiti tuskin on kovin kuumaa kamaa heteromarkkinoilla, kuten ei myöskään viimeisillään raskaana oleva nainen. (Sen sijaan lapsen isä nauroi, että hänen markkina-arvonsa nousee homoklubeilla huomattavasti, kun hänestä tulee isä.) Kun tätä asiaa enemmän pohdin, tajusin aika karun jutun: En voi mennä sänkyyn miehen kanssa, ennen kuin lopetan imettämisen. Olisihan se kauheaa, jos rintani erittäisivät yhä maitoa ja menisin vieraan miehen kanss

Laskettu aika tuli ja meni. Nyt vain odotellaan. Tai siis onhan tässä odoteltu jo pari viikkoa, koska eihän sitä koskaan tiedä. Olen kyllä olettanutkin, että tämä raskaus menee yli, mutta eihän sitä täysin varmana voinut pitää. En ole koskaan ollut kovin hyvä odottamisessa. Kärsivällisyys ei vain ole kuulunut minun hyveisiini. Olin kuullut, että monet naiset hermostuvat, kun synnytystä pitää odottaa, mutta olin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että heillä on tukala olla ja he siksi haluaisivat synnytyksen jo alkavan. Minulla ei ole tukala olla. Olo on varsin mainio. Ainoastaan pää hajoaa. Olen miettinyt, että varmaan tämä vaihe olisi helpompi, jos joko asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi paljon ystäviä tai sitten minulla olisi mies. Varmaan parasta olisi, jos nuo molemmat olisivat totta. Jos mies tulisi neljän jälkeen kotiin, minulla olisi seuraa, voisimme tehdä jotain yhdessä. Ensimmäistä kertaa siis huomaan, että sinkkuudesta on tässä hommassa haittaa. Tai jos minulla ol

Vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä. Kaikki kyselevät, millainen olo minulla on eivätkä tunnu uskovan, kun sanon, että ihan hyvä. Ei ole sellaista oloa, että vauvan pitäisi jo tulla. Minä jaksan tosi hyvin. Vaikka välillä pitää käskeä itseä hidastamaan, kun ei kroppa sitä tee. Siskoni päätti, etten voi enää pestä koiraa enkä ikkunoita tässä tilassa, joten hän päätti tulla satojen kilometrien päästä luokseni. Kellä on näin ihana sisko?! Ja siskon mies, joka oli yksin lasten kanssa viikonlopun, jotta vaimonsa voi siivota mun luona. Oikeassahan he olivat. Vaikka voinkin hyvin, en minä sentään jaksa ikkunoita tai koiraa pestä. Ei kävisi mielessänikään. Olin siis todella otettu siitä, että siskoni tuli luokseni ja vielä siivosi täällä (oikein kunnolla). Mutta eihän se siihen loppunut. Hän oli sen lisäksi järjestänyt vauvakutsut minulle! Kun olin vienyt siskoni asemalle sunnuntaina ja ajoin kotiin, kotini olikin täynnä ystäviäni, ja siskoni tuli perässä takaisin. Tuli itku.